Tervetuloa, uudet porilaiset
Osa I
Maahanmuutosta puhutaan paljon. Toisaalla se nähdään pakollisena tulevaisuuden työvoimapulan kannalta, toisaalla ongelmana, jota pyritään rajoittamaan. Keskustelupalstat ja niiden vanavedessä valtamedia tuottavat jakoa työperäisen ja humanitaarisen maahanmuuton välille, kategorisoiden ihmisiä maahantuloperusteen luvalla joko työtä tekeviksi tai suomalaisen yhteiskunnan rasitteiksi.
Mitä "työperäisyyteen" tulee, väitän, että jokainen työkykyinen ihminen haluaa työllistyä, oli oleskeluluvan tyyppi mikä tahansa. Maahanmuuttajia ei siis tule käsitellä yhtenä, muttei varsinkaan kahtena joukkona, vaan yksilöinä. Yksilöillä on erilaisia elämänhistorioita ja erilaisia toiveita, tarpeita ja kykyjä. Oleskeluluvan peruste, sen enempää kuin kansallisuus tai "kulttuuri" ei yhtenäistä yksilöitä samanlaisiksi.
Jumittuminen kysymykseen, onko maahanmuutto hyvä vai huono asia, on lähtökohtana hyödytön. Oli miten oli, maahanmuutto on tosiasia: ihmiset ovat aina muuttaneet yli rajojen ja tekevät niin jatkossakin. Sen sijaan, että puhutaan rajanylittävien pääluvuista, tulisikin puhua siitä, miten reagoimme maahanmuuttoon.
Porissa on toistaiseksi kokoonsa nähden pieni määrä maahanmuuttajia. Tästä syystä maahanmuuttajien vastaanottoon liittyviin kysymyksiin ei paikallisella tasolla ole liiemmin tarvinnut ottaa kantaa. Myös Porin kaupungin lähitulevaisuuteen tähtäävässä strategiassa maahanmuutto loistaa poissaolollaan.
Maahanmuuttajien määrä kuitenkin lisääntyy jatkuvasti myös Porissa. Koska tilanne on verrattain uusi, meillä on erityisen moninaiset mahdollisuudet panostaa siihen, että Poriin muuttaminen olisi niin nykyisten kuin tulevienkin porilaisten etu. Meillä ei ole taakkanamme jo tehtyjä huonoja poliittisia ratkaisuja, jotka olisivat luoneet kehitykseen negatiivisesti vaikuttavia ja kahlitsevia rakenteita tai alueellista ja sosiaalista eriytymistä.
Uusia maahantulijoita ei tule kotouttaa ylhäältä alaspäin, vaan heidän kotoutumistaan tulee tukea. Kielitaidon edistämiseen ja toimintatapojen opetteluun tulee panostaa kaikissa peruspalveluissa, joita sekä vanhat että uudemmat kaupunkilaiset tarvitsevat ja joissa he kohtaavat. Koska kyse on ihmisistä, tuen tarvitsee kuitenkin olla edellä mainittuja toimenpiteitä kokonaisvaltaisempaa.
Työ, harrastaminen, elämänhallinta ja ihmissuhteet sekä tuottavat sosiaalista pääomaa että ovat sen edellytys. Kun ihminen saapuu itselleen vieraaseen yhteiskunnalliseen ympäristöön, taitamatta kaiken toimijuuden perusedellytystä, kykyä kommunikoida sosiaalisen ympäristönsä kanssa, kaikki edellä mainitut elämänalueet ovat vaikeammin hallittavissa. Työ, harrastaminen, elämänhallinta ja ihmissuhteet ovat syklinen prosessi, jonka yksi osa vaikuttaa toiseen. Kokonaisuuteen voimme vaikuttaa valitsemalla yhden tai useamman toimijuuden alueen, ja panostamalla siihen.
Monet maahanmuuttajat kokevat kotoutumisprosessissaan ongelmaksi sen, että heillä ei ole suomalaisia tai suomenkielisiä tuttavia. Tästä seuraa, että ei ole riittävästi tilanteita, joissa kielitaito pääsisi luonnollisella tavalla, siis kieltä käyttämällä, kehittymään. Ei ole kavereita, jotka voisivat vinkata avoinna olevasta työpaikasta, auttaa opiskelussa, kertoa harrastusmahdollisuuksista tai jakaa hiljaista tietoa, jota yhteiskunnan rakenteissa toimiminen edellyttää. Jos erilaisista lähtökohdista tulevat ihmiset jäävät toisilleen vieraiksi, syntyy myös pelkoja: vanhat porilaiset pelkäävät uusia ja uudet vanhoja, mikä on haitaksi kaikille. Se, mikä tuttuutta edistää, on yhteinen toiminta.
Kolmannen sektorin toimijat tiedostavat kohtauttavan työn merkityksen, mutta koska työtä ei tehdä pyhällä hengellä, lisää resursseja tarvitaan. Viranomaiset tekevät oman osuutensa, mutta järjestelmää tulee kehittää suuntaan, jossa asiakas ei ole vain toiminnan kohde, vaan myös itse toimija.
Jokainen ihminen haluaa olla aktiivinen. Ihmistä ei tarvitse pakkoaktivoida, eikä toisaalta jättää odottamaan häneen kohdistettavia toimenpiteitä. Järjestelmän tulee tarjota mahdollisuuksia, joiden avulla toimijat pääsevät jo kotoutumisprosessinsa alkuvaiheessa osallistumaan ei ainoastaan kielikurssille, vaan laajemmin yhteiskunnalliseen toimintaan, osaksi yhteisöjä.
Sosiaaliset verkostot ovat itseään uusintava voimavara ja samalla ratkaiseva tekijä kaikessa yhteiskunnallisessa toimijuudessa.
Onneksemme kaupunki ei voi solmia ihmissuhteita ihmisten puolesta. Prosesseille, joissa ihmissuhteita syntyy, se voi kuitenkin luoda nykyistä parempia puitteita. Paitsi ihmissuhteista, kyse on myös itseilmaisusta, mahdollisuudesta tehdä sitä missä on hyvä ja minkä kokee kiinnostavaksi. Palkkatyöllisyys on tavoite, muttei koko elämä. Ihmiset tarvitsevat tilaa myös omaehtoiselle toiminnalle, joka parhaimmillaan edistää myös työllistymistä. Se, mitä kaupunki voi tehdä, on pyrkiä näkemään ne mahdollisuudet, joita uudet porilaiset kaupunkiin tuovat. Mahdollisuuksien luominen omaehtoiselle toiminnalle tuottaa positiivisten seurauksien kehän: kun ihmiset ja ideat törmäävät, syntyy uusia ideoita, joista syntyy uutta työtä, josta syntyy edelleen uusia verkostoja, josta taas uusia ideoita, uutta työtä ja niin edelleen.
Yhdistykset antavat kukin oman panoksensa tämänkaltaiselle toiminnalle, mutta myös kaupungin tulee antaa tähän panoksensa. Voisimme olla edelläkävijöitä muihin kaupunkeihin nähden siinä, missä mittakaavassa edellytykset omaehtoiselle toiminnalle toteutetaan.
On valtavaa haaskausta suhtautua toisista kieli- ja kulttuuriympäristöistä tuleviin ihmisiin ainoastaan olemassa olevien pätevyysvaatimusten mittareilla eli määrittämällä byrokraattisesti tavoitteet ja tarpeet, joihin uusien tulijoiden pitää sopeutua. Ei korvaavana, mutta kylläkin täydentävänä vaihtoehtona olisi kysyä mitä te osaatte. Vastaukseksi voisimme saada jotain, josta emme edes osanneet haaveilla – jotain sellaista osaamista ja ajattelua, jonka kautta syntyisi aidosti uutta ja luovaa, sitä kaiken pelastavaa innovatiivisuutta.
Tekijöitä on. Kysymys kuuluu, haluammeko mahdollistaa.
Annakatriina Jylhä
torstai, 23. helmikuuta 2012
Tulevaisuus, ikuisuuttako?
Niin että mitä se tulevaisuus on? Sitäkö, että ylihuomenna tietää huomisen sään? Vai että katsomme sameaan Kokemäenjoen veteen ja kuvittelemme näkevämme, ei niinkään sameaa sulhoa, vaan kristallinkirkkaan tulevaisuuden?
Toisinaan, kun sekalainen seurakuntamme, tulevaisuustoimikunta siis, kokoontuu, saatan jäädä pitkäksikin toviksi ajatuksiini. Että miten me määrittelemme tulevaisuutta, itsellemme ja toisille? Tehtävä on haasteellinen ja välillä onkin syytä muistuttaa, että emme ole poliittisesti toimivaltainen, emmekä päättävä elin. Meidän tehtävämme on pitää yllä aivoriihtä, heitellä hulluista hulluimpia ajatuksia, olla ottamatta liian vakavasti. Kyllä suuresta jyväkasasta aina yksi helmi löytyy!
Kun kirjoitan tätä helmikuussa 2012, on lähiviikkoina tullut tulevaisuudelle eräiden kohdalla top tykkänään ja yhteiskunnan kohdalla suurten muutosten aallokot. Uutiset vellovat Euroopan taloudessa ja kotimaan kuntauudistuksissa. Ne eivät kuulu toimikuntamme pohdittaviksi, meidän ajatuksemme siintää paljon kauempana ajassa, kymmenen, kahdenkymmenen, viidenkymmenen vuoden päähän.
Kun ajasta sitten puhutaan ja ideointimme nousee sfääreihin, joiden perusteella meidät voisi tuomita pähkähulluiksi, muistuu mieleen juuri nyt konkreettisimmillaan myös ajan päättyminen. Tavallisessa arjessa painamme päivät pääksytysten suurin piirtein samoja ratoja, kunnes rutiiniin tulee yllättävä muutos. Tulevaisuutta pohdittaessa tällainen muutos tapahtui joitain viikkoja sitten, kun uutiset toivat suruviestin tulevaisuudentutkija, tohtori Mika Mannermaan siirtymisestä suurempiin ympyröihin. Kesken siivouksen pysähdyin jakkaralle kunnioittaakseni suuren tulevaisuusmiehen siirtymistä ajasta ikuisuuteen. Mitä tulevaisuudelle nyt tapahtuu, oli ensimmäinen ajatukseni. Meneekö kaikki nyt väärin? Että ei se tulevaisuuden tutkiminen tee kuitenkaan kuolemattomaksi. Vaikka välillä sitä niinkin luulisi, kun kerran tulevaisuudesta pyritään pääsemään selvyyteen ja kenties ohjaamaan nykymenoa johonkin tiettyyn suuntaan, pidemmällä tähtäimellä kuin kunnallisvaaliväli. Tulevaisuutta on syytä pohdiskella, sillä me elämme siinä vielä jonakin päivänä.
Vai elämmekö? Toinen suruviesti tuli aivan hiljan, kun toimikuntamme jäsen jatkoi samalla junalla Mannermaan kanssa ja perustanevat tulevaisuusryhmän nyt ikuisessa paratiisissa. Kun menetys tulee lähelle, tuntuu siltä, ettei tulevaisuutta yksinkertaisesti ole. Seinä tulee tulevaisuuden ja itsen välille, katse kohdistuu maahan, eikä halua eteenpäinkatsomiseen edes ole. Hetkessä kaikki muuttuu ja tulevaisuudesta tuleekin toisenlainen. Siinä kohtaa tulee mieleen, että onko millään sitten lopulta mitään väliä. Kun muutama päivä ja nukuttu yö on muuttuneessa tulevaisuudessa eletty, palaa hitaasti ymmärtämys elämän jatkumiseen. Hiljalleen myös seinä poistuu ja edessä oleva tie aukeaa luottavaisesti. Miehet vaihtuvat, opit säilyvät.
Tämä blogikirjoitus kunnioittaa Patrick Suveksen muistoa.
Elina Wallin, tulevaisuustoimikunnan jäsen
Niin että mitä se tulevaisuus on? Sitäkö, että ylihuomenna tietää huomisen sään? Vai että katsomme sameaan Kokemäenjoen veteen ja kuvittelemme näkevämme, ei niinkään sameaa sulhoa, vaan kristallinkirkkaan tulevaisuuden?
Toisinaan, kun sekalainen seurakuntamme, tulevaisuustoimikunta siis, kokoontuu, saatan jäädä pitkäksikin toviksi ajatuksiini. Että miten me määrittelemme tulevaisuutta, itsellemme ja toisille? Tehtävä on haasteellinen ja välillä onkin syytä muistuttaa, että emme ole poliittisesti toimivaltainen, emmekä päättävä elin. Meidän tehtävämme on pitää yllä aivoriihtä, heitellä hulluista hulluimpia ajatuksia, olla ottamatta liian vakavasti. Kyllä suuresta jyväkasasta aina yksi helmi löytyy!
Kun kirjoitan tätä helmikuussa 2012, on lähiviikkoina tullut tulevaisuudelle eräiden kohdalla top tykkänään ja yhteiskunnan kohdalla suurten muutosten aallokot. Uutiset vellovat Euroopan taloudessa ja kotimaan kuntauudistuksissa. Ne eivät kuulu toimikuntamme pohdittaviksi, meidän ajatuksemme siintää paljon kauempana ajassa, kymmenen, kahdenkymmenen, viidenkymmenen vuoden päähän.
Kun ajasta sitten puhutaan ja ideointimme nousee sfääreihin, joiden perusteella meidät voisi tuomita pähkähulluiksi, muistuu mieleen juuri nyt konkreettisimmillaan myös ajan päättyminen. Tavallisessa arjessa painamme päivät pääksytysten suurin piirtein samoja ratoja, kunnes rutiiniin tulee yllättävä muutos. Tulevaisuutta pohdittaessa tällainen muutos tapahtui joitain viikkoja sitten, kun uutiset toivat suruviestin tulevaisuudentutkija, tohtori Mika Mannermaan siirtymisestä suurempiin ympyröihin. Kesken siivouksen pysähdyin jakkaralle kunnioittaakseni suuren tulevaisuusmiehen siirtymistä ajasta ikuisuuteen. Mitä tulevaisuudelle nyt tapahtuu, oli ensimmäinen ajatukseni. Meneekö kaikki nyt väärin? Että ei se tulevaisuuden tutkiminen tee kuitenkaan kuolemattomaksi. Vaikka välillä sitä niinkin luulisi, kun kerran tulevaisuudesta pyritään pääsemään selvyyteen ja kenties ohjaamaan nykymenoa johonkin tiettyyn suuntaan, pidemmällä tähtäimellä kuin kunnallisvaaliväli. Tulevaisuutta on syytä pohdiskella, sillä me elämme siinä vielä jonakin päivänä.
Vai elämmekö? Toinen suruviesti tuli aivan hiljan, kun toimikuntamme jäsen jatkoi samalla junalla Mannermaan kanssa ja perustanevat tulevaisuusryhmän nyt ikuisessa paratiisissa. Kun menetys tulee lähelle, tuntuu siltä, ettei tulevaisuutta yksinkertaisesti ole. Seinä tulee tulevaisuuden ja itsen välille, katse kohdistuu maahan, eikä halua eteenpäinkatsomiseen edes ole. Hetkessä kaikki muuttuu ja tulevaisuudesta tuleekin toisenlainen. Siinä kohtaa tulee mieleen, että onko millään sitten lopulta mitään väliä. Kun muutama päivä ja nukuttu yö on muuttuneessa tulevaisuudessa eletty, palaa hitaasti ymmärtämys elämän jatkumiseen. Hiljalleen myös seinä poistuu ja edessä oleva tie aukeaa luottavaisesti. Miehet vaihtuvat, opit säilyvät.
Tämä blogikirjoitus kunnioittaa Patrick Suveksen muistoa.
Elina Wallin, tulevaisuustoimikunnan jäsen
torstai, 13. lokakuuta 2011
Take a hot bath – in the middle of Finland
"To drink champagne and eat chocolate in a hot bath in the middle of Finland
- It is the future of every European middle-class dream of a moment."
Näin visioi maailman johtava trendikirjailija, hollantilainen David R.
Shah Tukholmassa järjestetyssä Next Strategy -tulevaisuuden
strategiapäivässä. Grand Hotellin 200 -päisessä yritysvierasjoukossa
saattoi minun lisäkseni istua muutama muukin suomalainen, mutta tuossa
visiossa ei ollut todellakaan kyse kohteliaisuudesta.
Suomi edustaa kaikkia tulevaisuuden yksityiseen elämään liittyviä
unelmia – rauhoittumista, vahvaa luonnon läsnäoloa, tilaa ajatuksille
ympäristössä, jossa palvelut toimivat ja ympäristö täyttää länsimaisen
hyvinvoinnin kriteerit. Japanilaiset ovat oman ihastuksensa saaneet jo
tuotteistetuksi laadukkaiksi matkoiksi maahamme, mutta onko
matkailuliiketoimintamme aidosti ymmärtänyt tämän meille esitetyn
soidinkutsun mahdollisuudet. Ja laadullisen tason velvollisuudet.
Suomalainen matkailu ja elämysmuotoilu pyrkii usein kopiomaan
vetovoimaansa meille kylmän pohjolan ihmisille elämyksiä tuottaneilta
matkoilta. Reittiliikenteessä toimivat laivayhtiömme ovat
matkailuliiketoimintamme parhaimmistoa. Jäljittelemällä suuren maailman
tai etelän lämmön antia uskomme tarjoavamme edelleen palan siitä
unelmasta, jonka oma lomamme meille tarjosi. Samalla unohdamme
ainutlaatuisuuden, jossa me voimme aidosti olla maailman parhaita.
Suomalainen valo, hiljaisuus, kylmyys ja ainutlaatuinen luontomme ovat
eksoottisuudessaan vetovoimaisia. Eurooppalainen keskiluokka on jo
kokenut Thaimaan Detoxit ja etsii itselleen aidompaa tapaa lähestyä
itseään ja kehoaan. Aktiviteetit eivät enää olekkaan tärkein vetovoima,
vaan Eat, Pray and Love -bestseller kirjan kerronnan tavoin ihmiset
lähtevät lomalle löytääkseen itsensä, ei tekemistä. Tähän kokemukseen
kuitenkin halutaan astua korkealuokkaisissa hotelleissa shampanjaa
juoden, huippukokkien makuja paikallisia maistellen. Mutta myös
paikallisten oppaiden ohjeistuksella ja elämän väreistä nauttien.
Suomen matkailua ei tule kehittää suomalaisille. Suomen matkailua tulee
tarjota niille, jotka viettävät aikansa lämmössä ja palveluiden
ylitarjonnassa. Tässä visiossa urbaani tehokkuus harvoin voittaa
elämyksen ja infrastrukstuurinen aluekehittäminen koskemattomuuden
lumon. Laittakaamme siis metsäpolut ja purot yhteiseen pakettiin
kauniin arkkitehtuurimme ja metsiemme tuottaman Super Foodin kanssa. Ja
tarjoilkaamme se tyylikkäässä, retriitin omaisena kokonaisuutena
metropolien asukkaille.
Let's give a dream in the middle of Finland to be true!
Riikka Merisalo
- It is the future of every European middle-class dream of a moment."
Näin visioi maailman johtava trendikirjailija, hollantilainen David R.
Shah Tukholmassa järjestetyssä Next Strategy -tulevaisuuden
strategiapäivässä. Grand Hotellin 200 -päisessä yritysvierasjoukossa
saattoi minun lisäkseni istua muutama muukin suomalainen, mutta tuossa
visiossa ei ollut todellakaan kyse kohteliaisuudesta.
Suomi edustaa kaikkia tulevaisuuden yksityiseen elämään liittyviä
unelmia – rauhoittumista, vahvaa luonnon läsnäoloa, tilaa ajatuksille
ympäristössä, jossa palvelut toimivat ja ympäristö täyttää länsimaisen
hyvinvoinnin kriteerit. Japanilaiset ovat oman ihastuksensa saaneet jo
tuotteistetuksi laadukkaiksi matkoiksi maahamme, mutta onko
matkailuliiketoimintamme aidosti ymmärtänyt tämän meille esitetyn
soidinkutsun mahdollisuudet. Ja laadullisen tason velvollisuudet.
Suomalainen matkailu ja elämysmuotoilu pyrkii usein kopiomaan
vetovoimaansa meille kylmän pohjolan ihmisille elämyksiä tuottaneilta
matkoilta. Reittiliikenteessä toimivat laivayhtiömme ovat
matkailuliiketoimintamme parhaimmistoa. Jäljittelemällä suuren maailman
tai etelän lämmön antia uskomme tarjoavamme edelleen palan siitä
unelmasta, jonka oma lomamme meille tarjosi. Samalla unohdamme
ainutlaatuisuuden, jossa me voimme aidosti olla maailman parhaita.
Suomalainen valo, hiljaisuus, kylmyys ja ainutlaatuinen luontomme ovat
eksoottisuudessaan vetovoimaisia. Eurooppalainen keskiluokka on jo
kokenut Thaimaan Detoxit ja etsii itselleen aidompaa tapaa lähestyä
itseään ja kehoaan. Aktiviteetit eivät enää olekkaan tärkein vetovoima,
vaan Eat, Pray and Love -bestseller kirjan kerronnan tavoin ihmiset
lähtevät lomalle löytääkseen itsensä, ei tekemistä. Tähän kokemukseen
kuitenkin halutaan astua korkealuokkaisissa hotelleissa shampanjaa
juoden, huippukokkien makuja paikallisia maistellen. Mutta myös
paikallisten oppaiden ohjeistuksella ja elämän väreistä nauttien.
Suomen matkailua ei tule kehittää suomalaisille. Suomen matkailua tulee
tarjota niille, jotka viettävät aikansa lämmössä ja palveluiden
ylitarjonnassa. Tässä visiossa urbaani tehokkuus harvoin voittaa
elämyksen ja infrastrukstuurinen aluekehittäminen koskemattomuuden
lumon. Laittakaamme siis metsäpolut ja purot yhteiseen pakettiin
kauniin arkkitehtuurimme ja metsiemme tuottaman Super Foodin kanssa. Ja
tarjoilkaamme se tyylikkäässä, retriitin omaisena kokonaisuutena
metropolien asukkaille.
Let's give a dream in the middle of Finland to be true!
Riikka Merisalo
perjantai, 12. elokuuta 2011
Korkean koulutuksen tulevaisuus Satakunnassa
Koulutusta koskevissa keskusteluissa innovaatiotoiminta ja kansainvälisyys on usein nostettu erityisiksi tulevaisuuden kulmakiviksi. Sinänsä nämä ovatkin hyviä teemoja, mutta niihin liittyviä luutuneita käsityksiä ja puutteellisia toteutustapoja olisi hyvä tarkastella kriittisemmin. Sitä kriittisemmin, mitä pidemmän tarkasteluperspektiivin otamme.
”Innovaatioita syntyy kun innovatiiviset ihmiset innovoivat innovatiivisissa innovaatioympäristöissä.” No joo, uskokaa jos haluatte. Mielessä on kuitenkin syytä pitää satu keisarin uusista vaatteista.
Sadussa pari huijaria saa keisarin ja hänen lähipiirinsä vakuuttuneiksi, että he ovat innovoineet uuden kankaan jota typerät ja yksinkertaiset ihmiset eivät näe. Koska kukaan ei halua myöntää olevansa typerä ja yksinkertainen, kaikki kehuvat kilpaa kankaan ja keisarin vaatteiden kauneutta, kunnes eräs lapsi toteaa, ettei keisarilla ole vaatteita.
Tosiasiassa se ympäristö, jossa ihmiset ovat luovimmillaan, on päiväkodeissa, alakouluissa, kerhoissa yms. alle 9 ikävuoden toiminnassa. Sen jälkeen peli on menetetty ja ajattelusta on karsittu toisin näkemisen kyky. Pitäisikö innovaatioympäristörahat laittaa päiväkoteihin?
Tavoitteellinen innovaatiotoiminta ilman kovaa osaamista ns. perusaineissa (luonnontieteet ja kielet) on sama kuin vaatteet ilman kangasta. Voimme hetken uskotella mielikuvaa suuresta menestyksestä, mutta ennemmin tai myöhemmin joku huomaa että meiltä puuttuu sisältö. Monessa koulutuksessa olemme laiminlyöneet perusaineiden opetusta jo opetussuunnitelmatasolta lähtien. Miksi? Koska ne ovat vaativia ja joidenkin äänekkäiden kankaankutojien mielestä tylsiä. Vielä pahempaa on, kun koko koulutus rakennetaan tyhjän päälle, siis opetellaan tekemään innovaatioita ilman sisältöä.
Aitoja taideaineita ei saa missään tapauksessa unohtaa, mutta liiallisuuksiin paisuneet vapaavalinnaisuudet voitaisiin laittaa minimiin. Tarkennettakoon vielä, että pidän kirjallisuutta ja tarinankerrontaa täysiverisinä perusaineina. Tosiasia on myös se, että perusaineiden opetuksen toteutusta tulisi tarkastella kriittisesti ja kehittää luovaa ongelmanratkaisukykyä vahvistavaan suuntaan.
Jos Porissa panostetaan perusaineiden korkeatasoiseen opetukseen, se näkyy 5-10 vuoden kuluttua alueen ”innovaatiotoiminnassa”.
Entä kansainvälisyys? Meillä on Porissa paljon ulkomaisia tutkinto- ja vaihto-opiskelijoita. Mitä ongelmaa meillä muka on? Oikeastaan ulkomaisia opiskelijoita on vain muutama prosentti. He ovat omana leirinään jossain Vähärauman opiskelija-asuntolassa. Lisäksi lähes poikkeuksetta ulkomaiset opiskelijat sijoitetaan omiin ryhmiinsä koulunkin puolella.
Jotta meillä olisi oikeasti kansainvälistä toimintaa, tulisi ulkomaiset opiskelijat sijoittaa jo lähtökohtaisesti suomalaisten opiskelijoiden kanssa samoihin ryhmiin ja ennen kaikkea tekemään töitä yhdessä. Tällöin kaikille opiskelijoille muodostuisi jo opiskeluaikana kansainvälisiä verkostoja. Kun opetuksessa vielä pyritään lisäämään yhteistyötä elinkeinoelämän kanssa, niin parhaimmillaan ulkomaisten opiskelijoiden kautta myös paikalliset yritykset hyötyisivät näistä verkostoista.
Tämän lisäksi ulkomaisia opiskelijoita tulisi olla prosentuaalisesti merkittävästi suurempi joukko. Kesän SuomiAreenassa esillä ollut idea, että SAMK ottaisi 1000 kiinalaista opiskelijaa Kiinan valtion kustantamana, on luonteeltaan sellainen että sitä tulisi vakavasti viedä eteenpäin. Tällä paikattaisiin väistämätöntä aloituspaikkojen vähentämistä yms. kurjistumisen kierrettä, jota vastaan on mahdoton taistella kansallisen rahoitusmekaniikan kautta.
En usko, että voimme merkittävissä määrin viedä suomalaista opetusta maailmalle, ainakaan niin että siitä syntyisi positiivista kassavirtaa. Kun lopetamme Satakunnassa saman tien koulutuksen viennin yksilötasolle, ja alamme tarjota koulutustamme suoraan valtioille, voimme tuoda tänne tuhansittain lahjakkaita nuoria suomalaiseen koulutukseen ja saada siitä korvaus. Tällöin voimme rakentaa omaa koulutusjärjestelmäämme vieläkin paremmaksi ja samalla kansainvälistää kaikki omat opiskelijamme.
Tosissaan tehdyn kansainvälistämisen vaikutukset näkyvät jo viidessä vuodessa.
Harri Ketamo
”Innovaatioita syntyy kun innovatiiviset ihmiset innovoivat innovatiivisissa innovaatioympäristöissä.” No joo, uskokaa jos haluatte. Mielessä on kuitenkin syytä pitää satu keisarin uusista vaatteista.
Sadussa pari huijaria saa keisarin ja hänen lähipiirinsä vakuuttuneiksi, että he ovat innovoineet uuden kankaan jota typerät ja yksinkertaiset ihmiset eivät näe. Koska kukaan ei halua myöntää olevansa typerä ja yksinkertainen, kaikki kehuvat kilpaa kankaan ja keisarin vaatteiden kauneutta, kunnes eräs lapsi toteaa, ettei keisarilla ole vaatteita.
Tosiasiassa se ympäristö, jossa ihmiset ovat luovimmillaan, on päiväkodeissa, alakouluissa, kerhoissa yms. alle 9 ikävuoden toiminnassa. Sen jälkeen peli on menetetty ja ajattelusta on karsittu toisin näkemisen kyky. Pitäisikö innovaatioympäristörahat laittaa päiväkoteihin?
Tavoitteellinen innovaatiotoiminta ilman kovaa osaamista ns. perusaineissa (luonnontieteet ja kielet) on sama kuin vaatteet ilman kangasta. Voimme hetken uskotella mielikuvaa suuresta menestyksestä, mutta ennemmin tai myöhemmin joku huomaa että meiltä puuttuu sisältö. Monessa koulutuksessa olemme laiminlyöneet perusaineiden opetusta jo opetussuunnitelmatasolta lähtien. Miksi? Koska ne ovat vaativia ja joidenkin äänekkäiden kankaankutojien mielestä tylsiä. Vielä pahempaa on, kun koko koulutus rakennetaan tyhjän päälle, siis opetellaan tekemään innovaatioita ilman sisältöä.
Aitoja taideaineita ei saa missään tapauksessa unohtaa, mutta liiallisuuksiin paisuneet vapaavalinnaisuudet voitaisiin laittaa minimiin. Tarkennettakoon vielä, että pidän kirjallisuutta ja tarinankerrontaa täysiverisinä perusaineina. Tosiasia on myös se, että perusaineiden opetuksen toteutusta tulisi tarkastella kriittisesti ja kehittää luovaa ongelmanratkaisukykyä vahvistavaan suuntaan.
Jos Porissa panostetaan perusaineiden korkeatasoiseen opetukseen, se näkyy 5-10 vuoden kuluttua alueen ”innovaatiotoiminnassa”.
Entä kansainvälisyys? Meillä on Porissa paljon ulkomaisia tutkinto- ja vaihto-opiskelijoita. Mitä ongelmaa meillä muka on? Oikeastaan ulkomaisia opiskelijoita on vain muutama prosentti. He ovat omana leirinään jossain Vähärauman opiskelija-asuntolassa. Lisäksi lähes poikkeuksetta ulkomaiset opiskelijat sijoitetaan omiin ryhmiinsä koulunkin puolella.
Jotta meillä olisi oikeasti kansainvälistä toimintaa, tulisi ulkomaiset opiskelijat sijoittaa jo lähtökohtaisesti suomalaisten opiskelijoiden kanssa samoihin ryhmiin ja ennen kaikkea tekemään töitä yhdessä. Tällöin kaikille opiskelijoille muodostuisi jo opiskeluaikana kansainvälisiä verkostoja. Kun opetuksessa vielä pyritään lisäämään yhteistyötä elinkeinoelämän kanssa, niin parhaimmillaan ulkomaisten opiskelijoiden kautta myös paikalliset yritykset hyötyisivät näistä verkostoista.
Tämän lisäksi ulkomaisia opiskelijoita tulisi olla prosentuaalisesti merkittävästi suurempi joukko. Kesän SuomiAreenassa esillä ollut idea, että SAMK ottaisi 1000 kiinalaista opiskelijaa Kiinan valtion kustantamana, on luonteeltaan sellainen että sitä tulisi vakavasti viedä eteenpäin. Tällä paikattaisiin väistämätöntä aloituspaikkojen vähentämistä yms. kurjistumisen kierrettä, jota vastaan on mahdoton taistella kansallisen rahoitusmekaniikan kautta.
En usko, että voimme merkittävissä määrin viedä suomalaista opetusta maailmalle, ainakaan niin että siitä syntyisi positiivista kassavirtaa. Kun lopetamme Satakunnassa saman tien koulutuksen viennin yksilötasolle, ja alamme tarjota koulutustamme suoraan valtioille, voimme tuoda tänne tuhansittain lahjakkaita nuoria suomalaiseen koulutukseen ja saada siitä korvaus. Tällöin voimme rakentaa omaa koulutusjärjestelmäämme vieläkin paremmaksi ja samalla kansainvälistää kaikki omat opiskelijamme.
Tosissaan tehdyn kansainvälistämisen vaikutukset näkyvät jo viidessä vuodessa.
Harri Ketamo
keskiviikko, 11. toukokuuta 2011
Kevytratikka Poriin
MITEN ME JA MATKAILIJAT VIIHDYMME PORIN KESKUSTASSA KESÄT TALVET ?
Tavoitteenamme on kaupungin laidoille asettuneen market-kulttuurin täydennykseksi ja vastapainoksi elävä keskusta. Se tarkoittaa suurempia asiakasvirtoja ja menestyksellisempää pienempien yksiköiden liiketoimintaa, josta oikealla ohjauksella muodostuu ostos- oleskelu- ja viihtymisalue. Se on myös kävely-, pyöräily- ja rollaattori-ihmisiä ymmärtävä ympäristö ympäri vuoden.
MITÄ SIELTÄ PUUTTUU ?
Porin keskustan sisäinen julkinen liikenne on ensimmäinen vaihe, joka toteuduttuaan antaa edellytykset kehittää vilkastuneille asiakasvirroille muut puuttuvat palvelut ja tarpeelliset olosuhteiden parannukset.
Nykyinen kaupunkiliikenne palvelee vain esikaupunkien ja keskustan välisiä yhteyksiä ja keskustan sisäinen siirtymäliikenne puuttuu kokonaan. Ihmisten pitää päästä julkisella kulkuneuvolla Bepopista kirkkoon tai rautatieasemalta Puuvillatehtaalle.
Porin ongelma on myös eri kulkumuotojen linkityksen puuttuminen. Miten mennä laukkujen kanssa linja-autolta junalle tai lentoasemalta Kauppatorin esikaupunkibussiasemalle ? Poriin tarvitaan monien kaupunkien mallin mukainen ”matkakeskus”, jossa kaikki kulkumuodot kohtaavat myönteisellä tavalla organisoidusti. Sellainen on jo kaavoitettukin rautatieaseman viereen. Edelleen puuttuu vain tahtotila sen toteuttamiseen.
Keskusta-alue on kylminä vuodenaikoina epäviihtyisän tuulinen, jäinen ja varjoinen. Ydinalue on Mikonkadun ja Kauppatorin välillä, johon on viime vuosina keskittynyt yhä enemmän kaupan, viihteen ja muiden pienimuotoisten palvelujen tarjontaa. ”Kävelyporin” alueella pitää voida kulkea talvellakin sisäyhteyksien kautta korttelista ja palvelukeskittymästä toiseen. Keskusta pitää pitkällä aikavälillä kattaa, käytävöidä ja tunneloida, kuten monissa kylmissä kaupungeissa mm. Kanadassa on tehty (Montreal, Toronto, jne..). Toteutus pitää kuitenkin tehdä käyttäjäystävällisemmin kuin esimerkiksi Helsingin keskustassa, jossa pitkät ja tyhjät tunnelit ovat tylsiä, pelottavia ja luotaantyöntäviä. ”Sisäporin” tekeminen voi alkaa vaikkapa Teljäntorin-Isokarhun-Promenadikorttelin ja Herttuantorin yhteyksillä joko 2. kerrosten, tunneleiden tai muiden vaihtoehtoisten väylien kautta. Sisäporiin keskiosiin pitää päästä ilman omaa autoa. Hyvä ratkaisu siihen on kevytraitiotie.
KEVYTRATIKKA
Maailmalla on satoja raitiotieyhteyksien nimellä toimivia ratkaisuja, joiden kalusto, kulkunopeus ja kustannukset ovat hyvin vaihtelevia. Poriin sopiva vertailukohde löytyy esimerkiksi Istanbulista, jonne parin kilometkin ratikkalinja rakennettiin uudelleen vuonna 1990 sen jälkeen kun laajempiverkosto ensin purettiin trolleybussien tieltä vuonna 1961. Uusi 1870 m pituinen linja on nyt Taksimin ja Tunelin kaupunginosien välissä kävelykadulla (Istiklal Street) ja toimii sympaattisilla museovaunuilla, jotka soljuvat sujuvasti kävelevien ihmismassojen joukossa aina pullollaan väkeä.
Matkakeskuksen (rautatieaseman vieressä) ja tulevan Puuvilla Cityn etäisyys on suunnilleen saman pituinen ja välissä on linja-autoasema, kävelykatu, Sisäpori, kauppatori, kirkko ja yliopistokeskus.
Pari vaunun yksikköä voi molempien ollessa sesonkitunteina liikkeellä ohittaa toisensa torin tuplaraidepätkällä. Ratikkaan voi hypätä 100 metrin välein ja kyyti voi olla sponsoroitu, ilmainen, kolikkovetoinen, kännykkäväläys, eläkeläis-ilmainen tai mikä osoittautuukin toimivaksi ja taloudelliseksi järjestelyksi. Kuvatunlaisesta ratikkalinjasta voidaan esittää vaikka minkälaisia taloudellisia kannattavuus tai (kuten aina uusien asioiden tullessa esiin) kannattamattomuuslaskelmia. Ratikkalinjan kustannukset ovat joka tapauksessa mitättömät verrattuna sen vaikutukseen keskustan kehittämisessä ja Porin ulkoisen kaupunkikuvan rakentamisessa.
Kevytratikka on monin verroin itseään suurempi asia kerrannaisvaikutuksineen. Pori voi nopeasti toimiessaan olla edelläkävijä, ennen kuin Tampereen ja Turun monimutkaisemmat ja laajemmat hankkeet toteutuvat. Pori voi olla kaupunki, jossa saadaan päätöksiä aikaan. Pori voi olla kaupunki, joka ensimmäisenä kehittää todellista elämyskeskusta. Pori voi olla kaupunki ja ymmärtää matkailun ja paikallisten palvelujen synergiaedut. Ratikkalinja on Oluttehtaan alueen ratkaisun ohella merkittävin Porin keskustan kehittämiseen vaikuttava asia. Haluatko sinä kehittää Porin keskustaa ? Kirjoita omista näkemyksistäsi !
Jyrki Kangas
Tulevaisuustoimikunnan jäsen
tiistai, 9. marraskuuta 2010
Tulevaisuuden tutkimusta ja tulevaisuuden tekemistä
Tulevaisuuden tutkimuskeskus Turussa on erikoistunut kaikkia, maallikoitakin kiehtovien asioiden selvittämiseen. Miten tämä maailma oikein tulee makaamaan ? Koska merivesi oikein nousee ja mitä ylikansoittuminen oikein tarkoittaa juuri minulle ?
Pääosin yliopistoväestä koostuva Tulevaisuuden tutkimuksen seura (www.futurasociety.fi) kokoaa 760-päisen asiantuntijajoukkonsa tuotoksia ja julkaisee niitä Futura-lehdessään. Kiinnostavaa ! Ja koskee meitä kaikkia.
Eduskunnassa tulevaisuusvaliokunta on ainoa valiokunta, jossa keskustellaan. Kuntatasolla tulevaisuuden keskustelufoorumeiksi on muodostettu tulevaisuuteen keskittyviä elimiä, Porissa viime kesänä aloittanut tulevaisuustyöryhmä.
Se muodostaa nyt tekemiselleen raameja ja sisältöjä sekä pyrkii ylläpitämään julkista ajatusten vaihtoa, jos kohta antamaan näkemyksistään lausuntoja ja ehdotuksia kaupunkilaisten paremman tulevaisuuden hyväksi.
Tulevaisuuden tekeminen ?
Se perustuu kokonaisuuksien näkemiseen. Samoin käytössä olevan valtavan tietomäärän jalostamisen ja esittämisen taitoon, joka on verkostojohtamisen tärkein työkalu. Verkostojohtaminen on hyvien suunnitelmien myymistä laajalle toteuttajajoukolle.
Verkostojohtajuutta ei voi määrätä. Se on lunastettava sisältöjen ylivoimaisuudella joka aamu. Porinkin nykyinen kaupunkikuva on muodostunut tuollaisen epävirallisen prosessin tuloksena siksi, mitä se nykyisin on.
Tulevaisuustyöryhmällä on nyt uransa alussa mainio mahdollisuus luoda asemansa alueensa mielipidejohtajana ja tulevaisuuteen todellisesti vaikuttavana tekijänä. Edellytyksenä on kyky luoda toteuttamiskelpoisia visioita ja kyky ”myydä” ne tekijöille.
Historiasta oppiminen
Asioilla on momentum ja elinkaari. Omat opetukseni niiden voimasta olen saanut Pori Jazzin 45-vuotisen elämän ohjailemisessa. Yritys ja erehdys ovat opettaneet tekemään paljon ja pelkäämättä. On siis myös arvattava ja kokeiltava.
On inhimillistä, että jokainen tekee erehdyksiä ja toivottavaa, että mm. lentäjät ja lääkärit tekisivät niitä vähän. Tulevaisuuden tekijöille suuri tekemisen määrä antaa mahdollisuuden kokeilla.
Asia voi olla oikea, mutta momentum väärä.
Tulevaisuuden tekemisen suuri ongelma on usein pilotointi. Edelläkävijän kompurointi edesauttaa perässä kävelijöitä menestykseen. Muistakaa vaikka Makropilottia.
Mutta kompurointikin on ennustettavaa tulevaisuutta.
Me tulevaisuustyöryhmässä nostamme kaulukset pystyyn ja lähdemme tulevaisuuteen valmistautuneina myös vastatuuleen.
Kaikki eivät pidä kaikista näkemyksistämme, mutta toivottavasti ainakin siitä, että emme päästä liikettä pysähtymään.
Jyrki Kangas
Pääosin yliopistoväestä koostuva Tulevaisuuden tutkimuksen seura (www.futurasociety.fi) kokoaa 760-päisen asiantuntijajoukkonsa tuotoksia ja julkaisee niitä Futura-lehdessään. Kiinnostavaa ! Ja koskee meitä kaikkia.
Eduskunnassa tulevaisuusvaliokunta on ainoa valiokunta, jossa keskustellaan. Kuntatasolla tulevaisuuden keskustelufoorumeiksi on muodostettu tulevaisuuteen keskittyviä elimiä, Porissa viime kesänä aloittanut tulevaisuustyöryhmä.
Se muodostaa nyt tekemiselleen raameja ja sisältöjä sekä pyrkii ylläpitämään julkista ajatusten vaihtoa, jos kohta antamaan näkemyksistään lausuntoja ja ehdotuksia kaupunkilaisten paremman tulevaisuuden hyväksi.
Tulevaisuuden tekeminen ?
Se perustuu kokonaisuuksien näkemiseen. Samoin käytössä olevan valtavan tietomäärän jalostamisen ja esittämisen taitoon, joka on verkostojohtamisen tärkein työkalu. Verkostojohtaminen on hyvien suunnitelmien myymistä laajalle toteuttajajoukolle.
Verkostojohtajuutta ei voi määrätä. Se on lunastettava sisältöjen ylivoimaisuudella joka aamu. Porinkin nykyinen kaupunkikuva on muodostunut tuollaisen epävirallisen prosessin tuloksena siksi, mitä se nykyisin on.
Tulevaisuustyöryhmällä on nyt uransa alussa mainio mahdollisuus luoda asemansa alueensa mielipidejohtajana ja tulevaisuuteen todellisesti vaikuttavana tekijänä. Edellytyksenä on kyky luoda toteuttamiskelpoisia visioita ja kyky ”myydä” ne tekijöille.
Historiasta oppiminen
Asioilla on momentum ja elinkaari. Omat opetukseni niiden voimasta olen saanut Pori Jazzin 45-vuotisen elämän ohjailemisessa. Yritys ja erehdys ovat opettaneet tekemään paljon ja pelkäämättä. On siis myös arvattava ja kokeiltava.
On inhimillistä, että jokainen tekee erehdyksiä ja toivottavaa, että mm. lentäjät ja lääkärit tekisivät niitä vähän. Tulevaisuuden tekijöille suuri tekemisen määrä antaa mahdollisuuden kokeilla.
Asia voi olla oikea, mutta momentum väärä.
Tulevaisuuden tekemisen suuri ongelma on usein pilotointi. Edelläkävijän kompurointi edesauttaa perässä kävelijöitä menestykseen. Muistakaa vaikka Makropilottia.
Mutta kompurointikin on ennustettavaa tulevaisuutta.
Me tulevaisuustyöryhmässä nostamme kaulukset pystyyn ja lähdemme tulevaisuuteen valmistautuneina myös vastatuuleen.
Kaikki eivät pidä kaikista näkemyksistämme, mutta toivottavasti ainakin siitä, että emme päästä liikettä pysähtymään.
Jyrki Kangas
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)